Wallbreakers

Seuraava teksti on kirjoitettu 3.7.2011 syntyneen bulldog-pentueemme muistolle. Korostan, että teksti on vain ja ainoastaan minun näkemykseni ja puhtaasti minun kokemaani tapahtumista sekä tapahtuman herättämistä ajatuksista. Mikäli haluat tekstiä kommentoida, tee se facebook-sivuillani tai wallbreakersin vieraskirjassa

Ystävällisesti

Arja Miettinen

Sunnuntai

On 3. heinäkuuta. Yksi kesän kuumimmista päivistä on kääntymässä iltaan. Olen ollut pariin kertaan eläinlääkäriin yhteydessä päivän kuluessa. Bulldogginartullamme on tänään 63 vuorokautta täynnä. Kantoaika on sujunut hyvin, vähän ruokahaluttomuutta matkan varrella on ollut, mutta muuten kaikki on mennyt hyvin. Koira on edelleen reipas ja liikkuu hyvin, vaikka masu onkin pullea. Koiran lähtötilanne tiineydelle oli optimaalinen, koira oli hoikka ja hyväkuntoinen. Kokenut kasvattajatuttava lupautui ystävällisesti avuksi pennutukseen ja hänen rauhallisuutensa sekä kokemuksensa on kantanut meitä eteenpäin nämä 5 päivää, jotka hän on ollut vieraanamme.

Koiran synnytys on edennyt hiljalleen kasvattajatuttavan täällä ollessa. Kohdunkaula vaikuttaisi olevan nyt auki, odottelemme ponnistusvaihetta. Lämmönlaskun saimme kiinni edellisenä yönä. Ongelmia aiheuttaa uskomaton helle. Koira on pedannut pari vuorokautta hyvin intensiivisesti ja nyt sillä ovat hartiat jumissa. Olemme hieroneet, kokeilleet lämpötyynyä ja antaneet koiralle magnesiumia. Aina kun koiran tekisi mieli pedata, tulee hillitön päänravistelu ja synnytys ei pääse etenemään. Soitan eläinlääkärille ja sovimme, että olemme vastaanotolla klo 20.

Vastaanotolla eläinlääkäri melkeinpä kyselemättä rauhoittaa koiran ja pistää sen uneen. Meillä on kasoittain pyyhkeitä ja olemme valmiina. Ultrauksen perusteella on tiedossa, että pentue on iso. Veikkailemme kaikkea välillä 4-7. Eläinlääkäri saa masun auki ja minä kuskaan pentuja hierottavaksi kasvattajatuttavalle ja Timolle. Ensin neljä. Sitten iso pentu, joka tukkii koko kohdun sarven. Viisi. Kuusi. Seitsemännellä pennulla on vatsa auki, pannaan pois. Kahdeksan. Mitä, vieläkö? Yhdeksän. Koira oli pyöreä, mutta että YHDEKSÄN!!! Maha-aukilepennulle ei voi tehdä mitään. Pieni valkoinen tyttö ja suloinen pieni tiikeripoika ovat vähän velttoja ja sinertäviä. Kasvattajatuttava hieroo, antaa homeopaattista lääkettä ja pennut saavat paremman värin ja toipuvat elolle. Ei ole riemulla raja, kun ajelemme kotiin odottelemaan emon heräämistä.

Maanantai

Seuraavana päivänä kasvattajatuttava lähtee kotiin. Emon suhtautuminen pentuihin on heti alkuun esimerkillistä, alkuun joudumme jopa vähän rajoittamaan ylenpalttista hoitamista. Painot lähtevät hyvin nousuun, kaikki menee juuri niin hyvin kuin voi ikinä toivoa. Timo rakentaa isomman pentulaatikon ja kasvattajatuttavan ohjeilla pehmustamme sen. Muutamina ensimmäisinä päivinä annan pennuille lisämaitoa. Yövalvomisista huolimatta olemme ikionnellisia! Emo lämpöilee hiukan ja masu on useamman päivän löysällä, mutta ei huolestuttavasti.

Perjantai

Viidennen päivän aamuna toinen hopeanvalkoisista tytöistä ei syö. Tiedossa on, että joskus, jostakin syystä, imurefleksi hetkellisesti häviää. Letkutan pentua ja seuraan tilannetta. Koska se hiukan rohisee, lähden päivystävälle eläinlääkärille Viirun ja pennun kanssa. Eläinlääkäri nesteyttää pennun ja määrää antibioottia niin emälle kuin pennullekin. Hän ei ole pennun suhteen kovin toiveikas. Pentu hiipuu vuorokaudessa ja hautaamme sen lauantaina. Isoissa pentueissa on tämä riski, luontoäiti karsii heikoimmat pois. Pennussa ei ollut ulkoisesti ole mitään vikaa, itse ajattelin, että kyseessä oli varmaankin keuhkokuume. Muut pennut voivat hyvin.

Tiistai -keskiviikko

Seuraava viikko on töiden vuoksi ongelmallinen meillä molemmilla. Kumpikaan emme saaneet lomaa kyseiselle viikolle, joten minä teen normaalisti aamua ja Timo iltaa, iltapäiville on järjestetty hoitaja muutamaksi tunniksi. Maanantai sujuukin ihan hyvin. Seuraavana yönä kaksi pennuista lopettaa syömisen. Komea brindlepoika Reetu ja pippurinen narttu Brigitte, Wallbreakersin tulevat jalostuskoirat? Reetua olen katsonut jo pari päivää sillä silmällä, että siinä on jotakin outoa, se on poikkeuksellisen leveä. Brigitte taas näyttää siltä, kuin pennun kuuluukin olla. Olen yhteydessä tuttuun eläinlääkäriin puhelimitse. Nyt äkkiä antibioottia, kyseessä on jokin infektio?!?! PARVO? HERPES?

Alkaa puhelinrumba. Kasvattajatuttavaan on kuuma linja, samoin eläinlääkäriin. Yritämme käydä töissä ja samalla hoitaa katrasta. Kahden tunnin välein maitoa, nesteytystä ja antibioottia väliin. Nukkumisesta haaveillaan. Keskiviikkoaamuna, ponnisteluistamme huolimatta, kumpikin pentu on poissa. Emo on hätäinen. Puhelimet soivat. Väsyttää ja olo on epätoivoinen. Työpaikalla purskahdan itkuun. Työkaverit ovat myötätuntoisia ja kannustavia, saan työni järjestettyä niin, että pääsen jo puoliltapäivin kotiin. Poikapennun lähetän Eviraan avattavaksi. Tytön päätän laittaa kaiken varalta pakastimeen. Luottoeläinlääkärimme Pekka Halonen määrää kaksoisantibioottilääkityksen ja käskee minun rauhoittua. Aika näyttää, mihin päin tämä kääntyy. Desinfioimme pentulaatikkoa, käsiämme ja kotiamme niin, että kädet ovat liki vereslihalla.

Keskiviikkoilta on pentulaatikossa rauhallinen. Jäljellä olevat viisi pentua näyttävät voivan hyvin. Tehoaakohan uusi antibiootti, joka aloitettiin toisen rinnalla. Hyvin varoen uskallan toivoa tämän olevan nyt ohi. Puhelimeni soi taukoamatta. Osa neuvoo eristämään pennut emästä. Varteenotettava ohje on viedä maito tutkittavaksi johonkin yksityiseen laboratorioon. Alan selvittää Kuopion alueen laboratorioita. Olen kuitenkin niin väsynyt, että ajattelen jatkaa huomenna.

Torstai

Torstaiaamu. Kaksi uutta sairastunutta. Emo eristetään pennuista ja terveet pennut sairaista. Emo istuu kehässä keskellä keittiön lattia. Voin nähdä sen silmissä kysymyksen:”miksi?” Jos se osaisi, se itkisi. Kirjaimellisesti tunnen, kuinka ”rukkaset tippuvat käsistä”. En jaksa enää. Eihän tämä voi olla enää tottakaan! Päivällä saan puhelun Eviran eläinlääkäri Kati Dillardilta. Reetu on avattu. Kuolinsyy on pectus excavatum eli kuopparinta. Kuoppa rinnassa on työntänyt sydämen ja keuhkot niin ahtaalle, ettei elinmahdollisuuksia ole ollut. Kati Dillard on äärettömän ystävällinen ja selostaa puhelimessa periytyvyydestä, oireista, kaikesta mitä hämmennykseltäni osaan kysyä. Soitan kotiin. Soitan kasvattajatuttavalle. Alkaa vimmattu tiedonhaku. Voiko näillä kaikilla kahdeksalla olla sama vika? Ei voi, sanovat kaikki, ei millään voi. Sovin, että lähetän avattavaksi myös pakastetun tyttöpennun. Kun käärin pyyhkeen pienen jäätyneen tytön ympäriltä, pentu näyttää vain nukkuvan. Se on täydellinen, kaunista kaarevaa ja pyöreää rintakehää myöten. Ajattelen, etten todellakaan tiedä koirankasvatuksesta mitään, jos tämä koira on kuopparinta.
Illalla soittaa eräs kasvattajatuttavista, Helena. Olemme tuttuja, mutta emme toisiamme tunne kovin hyvin. Anteeksi pyydellen Helena kysyy, onko meillä mahdollisuus tulla seuraavana päivänä eläinlääkäri Erkki Haran vastaanotolle. Erkki on yksi arvostetuimmista ja kokeneimmista eläinlääkäreistä täällä itä-suomen alueella. Ilman muuta, milloin vaan, me tarvitsemme apua nyt. Tuttu eläinlääkärimme Pekka on minulle kullanarvoinen ystävä ja arvostan hänen osaamistaan, mutta toisen eläinlääkärin mielipiteestä ei voi olla nyt haittaakaan. Helena ja Juha tarjoutuvat vahdiksi ja avuksi, jos haluamme nukkua. Kumpikin käymme kuitenkin niin ylikierroksilla, ettei nukkuminen tule edes mieleemme. ‎

Perjantai

Lääkäriaika järjestyy perjantai-aamupäivälle. Toinen hopeanvalkoisista pikkutytöistä on nukkunut pois aamulla. Olemme siis menossa lääkäriin neljän elossa olevan pojan kanssa, joista yksi on sairas. Saan puhelinsoiton Evirasta. Kaunis, suloinen Brigitte on avattu. Kuulen jälleen sanat Pectus Excavatum. EI VOI OLLA!!! Eläinlääkäri selittää, että rintakehä on erittäin hyvä ja kaunis, mutta sen alaosassa on syvä mutka joka esimerkiksi oli painanut maksan vatsan puolelle. Kuopion eläinlääkärikeskuksessa meitä odottavat Helena, Juha ja eläinlääkäri Erkki Hara. Luottoeläinlääkärimme Pekkakin on paikalla. Kerromme lyhyesti viikon kulun (ajatella, tämä kaikki tosiaankin tapahtui pääosin viikon sisällä) ja päädymme tulokseen, että pennut röntgenkuvataan. Kuvista se näkyy. Kaikki ovat kuopparintoja. Sairas Poika päästetään pois kärsimästä. Entä nämä loput kolme, onko nämä syytä lopettaa myös? Hiljaa mielessäni toivon, että eläinlääkärit sanoisivat kyllä. En jaksa enkä kestä enää yhtään menetystä, tämä sattuu jo liikaa. Kotiudumme kolmen pojan kanssa ennusteella ”mikä päivä tahansa voi olla viimeinen”. Jalmari jaksaa sinnitellä kaiken kaikkiaan 19 päivää.

“Pectus excavatum is a congenital malformation of the sternum and costochondral cartilages causing narrowing of the chest ventrodorsally and inversion of the sternum. These skeletal malformations can lead to compression of thoracic organs and may reduce pulmonary and cardiac function.”
Although the scientific term Pectus Excavatum is sometimes used as a synonym for the swimming puppy syndrome – these are entirely different conditions that can occur independently or simultaneously.
Pectus excavatum is a severe deformity from intrustion of the breastbone (sternum) into the chest cavity (a deformity of the chest).
Vapaa suomennos: Kuopparinta on rintalastan ja kylkiluiden rustojen synnynnäinen epämuodostuma joka aiheuttaa rintakehän kapeutumaa selkä-vatsasuuntaisesti ja rintalastan kääntymää. Nämä luustolliset epämuodostumat voivat johtaa rintakehän elinten ahtaumaan ja voivat heikentää keuhkojen ja sydämen toimintaa.
Siitä huolimatta että Pectus excavatumia joskus käytetään samaa tarkoittavana terminä kuin swimmer puppy-syndrooma, kyse on kahdesta täysin erillisestä tilasta jotka saattavat esiintyä yhdessä tai erikseen.
Pectus excavatum on vakava synnynnäinen/perinnöllinen epämuodostuma, jossa rintalasta työntyy rintaonteloon.

Kuopparinta on suhteellisen harvinainen geenivirhe, jota esiintyy mm. kissoilla, koirilla ja ihmisillä. Kyseessä ei ole erityisesti bulldoggien sairaus. Taudin aiheuttaa mitä ilmeisimmin useamman geenin yhdistelmä. Vielä ei ole olemassa testiä, joilla tauti voitaisiin todeta ja siten ennaltaehkäistä. Kuopparintapentueissa voi olla sairaita pentuja, ulkoisesti terveitä kantajia ja terveitä pentuja. Kantajia ja terveitä ei voi toisistaan nykytietämyksellä erottaa. Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa? Näin maallikon järjellä kaikki kuopparintapentueisiin syntyneet pitäisi jättää pois jalostuskäytöstä. Geenivirhe on sellainen, ettei sitä saada pois jalostamalla. Mikäli käytettäisiin jotakin toista yhdistelmää voitaisiin saada aikaiseksi terve pentue, geneettinen alttius kuopparintaan kuitenkin on olemassa ja se saattaa siirtyä seuraavaan sukupolveen kohdatakseen taas jossakin vastinparinsa jolloin kuopparintayhdistelmä on valmis. Nämä seuraavat yksinkertaiset asiat ovat tällä hetkellä tehtävissä geenivirheen poiskitkemiseksi:
1. avoimuus kasvattajien kesken
2. mikäli pentueestasi kuolee yksikin pentu, lähetä se avattavaksi ja tutkittavaksi Eviraan
3. älä käytä jalostukseen yksilöitä, joiden sisarusten/vanhempien tiedät jättäneen yhtäkään kuopparintaista jälkeläistä

Kun diagnoosi selvisi, itkimme ääneen helpotuksesta. Olimme niin kovasti miettineet, mitä teimme väärin. Väsyneenä päässä pyöri mitä älyttömimpiä ajatuksia mm että onko pentulaatikko väärän värinen jne. Diagnoosin saatuamme pystyimme keskittämään voimamme tiedon etsintään ja tekemään sen, mikä oli mahdollista eli loppujen lopuksi hyvin vähän. Teimme itse ja myöhemmin teetimme pojille korsetit , joilla rintakehää saatiin ehkä hiukan muokattua. Lisäksi on jumpattu ja tarkkailtu ravinnon koostumuksen vaikutusta luuston kehitykseen. Mutta suurimmaksi osaksi on jouduttu olemaan vain sivustakatsojina ja annettu ajan tehdä työtä.

Lokakuu

Tätä kirjoittaessani on lokakuu. Wallbreakers Woe-Woe (Sulo) ja Wallbreakers Welemu-Ilimari (Piiparinen) täyttävät tänään 14 viikkoa. Piiparinen on asunut Isänsä kotona jo muutaman viikon, Sulo jäi tänne meille emon luo. Ulkoisesti Piiparinen näyttää paremmalta, Sulon rintakehä on litteämpi ja leveämpi. Lääkärintarkastuksessa ei keuhkoista ja sydämestä löytynyt poikkeavaa. Pojat on rekisteröity EJ-rekisteriin, päivä kerrallaan elellään. Vasta nyt minulle on tullut luottamusta siihen, että nämä todellakin saattavat jäädä henkiin.

Diagnoosin varmistuttua meillä lakkasivat puhelimet soimasta. Sitkeimmät ystävät ovat jaksaneet kanssamme. Olen saanut myös kiitosta siitä, että toin asian julkisuuteen.

Päivitin tilannetta statuksessani ja koen saaneeni rohkaisua ja voimaa ystäviltäni siellä. Facebookin kautta sain myös yhteydenottoja kasvattajilta, joiden apu, tuki ja neuvot tilanteessa olivat kullanarvoisia noina epätoivon hetkinä, jolloin oma usko selviämiseen oli jo mennyt. Osa koki päivittämiseni hankalana, vaikeilla asioilla ”mässäilynä”. Niin tai näin, sen kaltaista apua, mitä sain, olisin jäänyt vaille ilman FB:tä.

Olen elämässäni kokenut monenlaista, olen erilaisissa liemissä kiehunut, useat asiat olen joutunut kokemaan vaikeimman kautta. Tämä kokemus oli kuitenkin niin kova, että jotakin minussa meni rikki. Se tunne, ettei mikään riitä ja painajainen jatkuu aina vaan, oli musertava. Olen tämän tapahtuman myötä joutunut kyseenalaistamaan monenlaisia asioita.
Olen osaltani joutunut miettimään kasvattajan etiikkaa ja sitä, mitä avoimuus kasvatustyössä tarkoittaa. Eläinlääkäri Erkki Hara sanoi lähtiessämme vastaanotolta: ”Puhu tästä. Kirjoita tästä”. Näin teen ja nähtäväksi jää, mikä on sen vaikutus muihin, onko tämä keskustelun avaus vai lopetus. Suurin osa ihmisistä, mukaan lukien osa rotua kasvattavista totesivat diagnoosin kuultuaan, etteivät ole kuopparinnoista kuulleetkaan. Tämä geneettinen häiriö on harvinainen, minulla oli tiedossa yksi hiipunut pentue lähivuosilta. Vahvistusta kuitenkin otaksumalleni sain, kun puhelin soi jokunen aika sitten. Toinen kuopparintapentue oli syntynyt. Näitä pentueita on siis ollut aiemminkin. Eikö niitä ole tutkittu vai onko ne haluttu salata?

Tapahtuma myös herätti mielenkiinnon suomalaisten bulldoggien sukujuuriin. Pentueen isän omistajan ja ystäväni Kati Mustosen kanssa olemme sukutauluja tutkineet pitkin ja poikin. Sen toteaminen on ollut hirvittävää, että niin suurella osalla suomalaisista koirista on samat esi-isät. Euroopan kokoisella alueella on kymmenisen vuotta sitten tehty valintoja, joissa muutamaa matador-urosta käyttämällä aikaansaadut yksilöt risteytyvät nyt keskenään ja millä seurauksella? Edelleenkin tuijotamme innoissamme sitä tittelijonoa koiran nimen edessä miettimättä jalostustyön keskeisiä perusteita; mikä on koiran sukutaulu useampi polvi taaksepäin ja mitä se mahdollisesti jättää jälkeensä. Herätkää hyvät ihmiset! Mitä sanonta ”usea on yrittänyt bulldoggia kasvattaa, mutta harva siinä onnistuu” teille kertoo? Itselläni on kuusi bulldoggia, joista tällä hetkellä pystyn käyttämään jalostukseen yhtä. Koirat on ostettu asiansa osaavilta, eri kasvattajilta. En oikein jaksa uskoa, että minulla olisi vain kerta toisensa jälkeen käynyt huono tuuri. Jokuhan tässä yhtälössä mättää ja todella pahasti. Kati on valintansa tehnyt jatkon suhteen, itselläni kasvatustyön jatkaminen tämän rodun parissa on edelleen auki. Näin tämä ei voi kuitenkaan jatkua vai voiko? Itse en siinä silloin tahdo olla mukana.

Ps. Haluan vielä erikseen kiittää pentueen isän omistajia Kati ja Jarkko Mustosta myötäelämisestä ja yhteistyöstä. Harva tulee ajatelleeksi kuinka tällainen koskettaa myös uroksen omistajaa. Menetys myös heidän kasvatustyössään jo taloudellisestikin on suuri. Kiitän Möwensin Tanjaa ja Harria tuesta sekä avusta tiedon etsinnässä. Bridgewaysin rakkaat Sari ja Janne, ystävämme Susanna ja Varpu, Anu ja Markku sekä Rosis’s Legendin Rosi ovat myötäeläneet kanssamme ja pitäneet meidät järjissämme. Kiitos tuesta Wheelbacksin Liisa ja Pasi sekä Pinebullsin Marjaana ja Aki. Helena ja Juha Tampio antoivat myös konkreettista apua ja tukea. Myös uudet tulokkaat rodun parissa Mireille ja Ilpo sekä Eeva Hämäläinen ovat olleet tukenamme. Eläinlääkärit Kati Dillard, Pekka Halonen ja Erkki Hara, lämmin kiitos! Ja apuvälinemestari Raimo Hoffren, sinä tulit kesken kesälomasi auttamaan poikia elämän polulle! Kiitos teille kaikille yhdessä ja erikseen!